All Categories

6/16/2020 0 Comments

Culture as a Catalyst; Strange Attractors, Canned futures and Post-Pandemic Scenarios by Amos Taylor

As a futures researcher, working in the Finland Futures Research Centre there has been numerous calls to offer scenarios for the post-pandemic. The Finnish government’s committee for the future for example, have had intriguing research calls in which to identify societal threats and opportunities and direction for this confusing time. As someone who uses scenarios in my research work and as a teacher of scenario thinking in the masters programme in futures studies (@UTU), it is then perhaps strange that I find myself feeling highly judgemental and cautious of the sudden grappling for scenarios. In fact, the emergence of a pandemic was not the utter surprise or ‘black swan’ it is said to be, there have been plenty of warnings and historical cases with intense discourse on this issue before, that somehow did not gain the global and public attention it deserved. It was always isolated, a hypothetical risk, something that happens someplace else. So, the reality of this new situation that we collectively on-mass have been experiencing does mark a new change in which society across the board is affected. It was the first-hand experience where we felt the full measure of the collective unknown and unexpected.

At first, I was warmed by the idea that people, companies and governments were channelling energy thinking about a time beyond corona, ‘that is smart thinking’ I thought ‘look to the future’. It gave a sense of relief that this all will eventually pass. That the multitude of infections and deaths will someday stop and the quarantine will be over. This feeling of potential relief was short lived however, with the realisation that much of the solutions potentially offered were future imaginaries that were just a short step, one way or another, from getting us back to how things were. i.e. the business as usual scenarios. These scenarios still did not attempt to answer the problems of climate change, or a next potential new pandemic. These were incremental rather than transformational visions.

I will now briefly eat my hat concerning current scenario work, as admittedly there are some very insightful attempts made to encourage new thinking and understanding of the full complexity of our situation. Futurist Sohail Inayatullah for example, offers his scenarios informed by his casual layered analysis, in which the unfolding situation can be characterised as a ‘zombie apocalypse’, ‘the needed pause’, ‘global health awakening’ or ‘the great despair’. These use narrative metaphors to describe the different complex readings of the unfolding futures. Another example is futurist Leah Zaidi who has offered a visual tool to understand the double loop cycle of opportunities, threats and outcomes. This breaks linear thinking. These are two very different fresh approaches that are the exception to what I am warning about, which are basically sold as predictions. Beware all scenarios or policy that say they know what will happen next. Speculation of the post-corona era risk becoming overt power-grabs for the future, in which the status quo will try remain relevant and maximise their potential. Included are the need to compromise concerning nuclear, clean coal, carbon capture, to keep our petroleum automotive dependent society afloat. I call these canned futures (see image) in which a scenario is produced with a singular presumption that is released to produce a desirable outcome that leads us to a future setting. These once opened, are a one-hit-wonder, hollow, bland and a monoculture image of the impending future, while advertising itself as positively gourmet.

At the core of futures is the sacrosanct belief in plurality and alternatively of possible, probable and desired futures (with an s), rather than one linear predicted future. And it is this very point that has been underlined for me during the pandemic. As I have been unable to adequately unscramble the chaos and noise and experience of global fear and suffering. I have been drawn instead to noticing strange attractors rather than exit scenarios.

This idea I’ve borrowed here from mathematics, a type of attractor. An attractor can be simply seen as an idea or activity that draws others to it, in locations called ‘basins’, where analysis produces clusters and groupings that form a future image. The difference is that the strange part of the strange attractor suggests that it is something really novel, existing out of our normal understanding while having its own beautiful chaos that draws our attention into it.

For me the strange attractor can be interpreted as a highly cultural and creative phenomena. Think teddy bears in windows to offer joy for puzzled passers-by during quarantine, think neighbourhood singing and music practice from Italian balconies, think about how nature has surprisingly taken up the spaces that are now quiet, within normally rush-hour busy cities. How would these develop to offer new future paths? These are fundamentally about the issue of emergence rather than the logical direction into the future, these have their own rules and emerge as totally new openings. The possibility within possibility. This has been described as not a change in direction, but a change in kind by Riel Miller, head of foresight at UNESCO and champion of the concept of futures literacy that informs these concepts in practice. In fact, during the past months working from home in the surreal bubble, created from zooming on my balcony; my weekly online meetings with UNESCO, Miller, with Climate KIC (FlxDeep), and École des Ponts Business School have focussed on this very issue.

Through embracing the emergent, has given me permission to then acknowledge and connect the crucial role of culture and creativity in transformation. A key criticism of scenario work for example, the role of culture and arts are missing in offering voice and expertise in producing relevant (IPCCC) climate change scenarios. In the Paris Agreement we can think we have numerical goals for energy and warming with many possible pathways, and also a few desirable paths 100 years into the future. But do we understand the unfolding varieties of cultures of the societies that occupy those thin lines? We should have film, instillations, performances, poetry and songs sung about and critically engaging these. The role of culture then is highly important to offer insight, and rehearsals for different possible futures, but also to create very much needed strange attractors.

I believe that in times of crisis culture and creativity can offer new growth and opportunities for society to change. In short creative culture to be understood as a catalyst. But this must be also acknowledged to be at the risk and effort of individual creatives whose often informal sectors would very much need also formal economic structural support to maintain them. Otherwise they carry the financial personal burden to which prosperous futures for others lie, even if indirectly. Research suggests this, but the connection is disjointed in public discourse during crisis, especially during the pandemic where culture and the arts seem to have been in their own quarantine, in waiting. Which is ironic considering it is the promise of culture and the new-found creativity of those stuck at home, that have had a key role in basically getting us through the quarantine.

For our next steps It is clear we need post-pandemic scenarios, as we do viable climate change scenarios to be able to get to a better just future. These should also be more fully explored for their societal implications that can be best explored and expressed in cultural form. If culture is a catalyst for change, then scenarios about culture and society need to be explored and implemented. This would call for a multidisciplinary approach. This would use the future in a more just and holistic way, the other needed concept is to embrace and not overlook the emergent, the strange attractor, a future that arts and culture are supremely qualified to probe.

0 Comments

5/13/2020 0 Comments

Koronapandemian käyttäminen hyvinvointivaltion rapauttamiseen hyvässä vauhdissa

Kulunut kevät on mullistanut arjen joka puolella maailmaa. COVID-19 tauti on kylvänyt tuhoa kaikkialla. Koronan tuhovoima on moninainen; sitä ollaan käyttämässä välineenä suomalaisen hyvinvointivaltion murentamiseen.

Monen huomio on näinä aikoina kiinnittynyt omaan arjessa selviämiseen, eikä talouspolitiikan koukeroita ehkä jaksa ajatella. Juuri nyt olisi kuitenkin välttämätöntä keskittyä siihen, mihin suuntaan Suomen valtion rakenteita ollaan viemässä. Näyttää nimittäin uhkaavasti siltä, että koronapandemiaa hyödynnetään aktiivisesti Suomessa viime vuosina vallinneen uusliberalistisen taloussuuntauksen kirittämiseksi.

Toukokuun alussa julkistettiin työelämäprofessori Vesa Vihriälän johtaman selvitystyöryhmän ehdotukset toimista, joilla koronakriisin Suomen taloudelle aiheuttamia vaurioita voidaan tilkitä. Vihriälän lisäksi selvitysryhmään kuuluivat talousnobelisti Bengt Holmström, professori Roope Uusitalo ja Sixten Korkman ja sen oli asettanut valtiovarain- sekä työ- ja elinkeinoministeriö.

Työryhmä ei puuttunut nykyisen veropolitiikan vakaviin puutteisiin, kuten veroparatiisien kevyeen kohteluun tai varakkaimpia suosivaan pääomatuloverotukseen. Eduskunnassa päätettiin syksyllä 2018 monikansallisten yritysten aggressiiviseen verosuunnitteluun puuttuvan korkovähennysrajoituksen uudistamisesta. Silloisten hallituspuolueiden voimin rajoitukseen jäi ns. tasevapautus, jonka mahdollistamana mm. sähkönsiirtoyhtiö Caruna oli välttänyt veroja yli 10 miljoonaa euroa vuodessa.

Toisaalta pääomatuloverotus on Suomessa suhteellisen kevyttä. Pääomatulojen veroprosentti on 30 000 euroon asti 30 %. Jos pääomatulojen määrä ylittää 30 000 euroa, ylimenevästä osuudesta maksetaan veroa 34 % riippumatta siitä, miten korkeiksi pääomatulot muodostuvat. Tilanne on eriarvoistava esimerkiksi pienituloiselle omistusasunnon perivälle henkilölle, joka maksaa suhteessa paljon enemmän veroa kuin monesta eri lähteestä runsaasti pääomatuloja keräävä. Esimerkkejä on paljon.

Työryhmä kohdisti katseensa ensisijaisesti kiinteistöveroihin, fossiilisiin polttoaineisiin ja listaamattomiin yrityksiin. Vihriälän johdolla elvytettäisiin esimerkiksi panostamalla koulutukseen, korkeakoulujen lukukausimaksut ovat esillä yhtenä tärkeimmistä keinoista. Koulutukseen panostamista Vihriälän työryhmä perustelee työmarkkinoiden osaamispohjan vahvistamisella. Suomessa pitää työryhmän mukaan saada kaikki mahdollinen osaaminen käyttöön, jotta kansantalouden tuottavuus ja työllisyys saadaan nousuun. Lukukausimaksut kuitenkin sinetöisivät sen, ettei kaikkea osaamista saada käyttöön, kun monellakaan ei olisi varaa korkeakoulutukseen.

Vihriälän työryhmä korostaa yritystukien roolia Suomen nostamisessa ylös koronakriisistä. Yrityskentän tuki on otettu käyttöön monessa muussakin maassa, mutta Suomessa tukiin ei sisälly sanktioita. Tukia voitaisiin täälläkin ohjata siten, että niiden saamisen ehtona olisi, ettei yritys lomauttaisi henkilöstöään. Runsaasti julkisuutta saanut Business Finlandin tapaus osoittaa, että rahanjakeleminen on hyvin helppoa, varojen oikeudenmukainen kohdentuminen vaikeaa.

Vihriälän työryhmä linjaa elvytyksen yhdeksi keskeiseksi keinoksi taloustilanteen parantamiseen. Viime vuosina tutuksi tulleeseen tyyliin elvytys tapahtuisi infrastruktuurin kautta panostamalla esimerkiksi tiehankkeisiin ja rakentamiseen. Työryhmässä arvioitiin riittäväksi elvytystahdiksi vähintään muutamaa prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Elvytyksen seurauksena kotimaisen kysynnän ja tuotannon pitäisi nopeutua, ja talouden noususuhdanteen alkaa.

Toisilta ekonomisteilta kysymällä olisi voitu saada tulokseksi hyvin toisenlaiset esitykset myös elvytyksen tavoista. Pieni- ja keskituloisten talouksien merkitys kotimaisessa kysynnässä on keskeinen, mutta Vihriälän työryhmän lääke on tässä tilanteessa julkisen talouden sopeuttaminen ja tehostaminen, joka kansankielellä tarkoittaa menoleikkauksia. Ne kohdistuisivat kovimmin köyhiin, pienituloisiin mutta myös keskiluokkaan.

Uusiin leikkauksiin ei Suomessa olisi varaa; edelliset menojen kiristykset on jätetty ns. lihavina vuosina voimaan, tilannetta ei ole koskaan tasapainotettu, ja veropolitiikassa on keskitytty suosimaan varakkaita. Tämä on johtanut väestön tulo- ja elintasoerojen jyrkkenemiseen.

Vihriälän työryhmän esitykset ovat esimerkki trickle down economics- nimeä kantavasta talouslinjasta, jonka mukaan yhteiskunnan varakkaimpia suosimalla myös vähävaraiset hyötyvät. Se ei ole missään johtanut pienituloisten tai köyhien hyötymiseen. Nyt Suomessa kuullut ehdotukset ovat osa pitkää jatkumoa; esimerkiksi kikyuudistus ei johtanut uusien työpaikkojen syntyyn. Viime vuosina suosittu yritystukipolitiikka on tarkoittanut käytännössä yritysten johdon tukea, eikä koronakevät, saati keinot sen negatiivisten talousvaikutusten korjaamiseen ole muuttaneet tilannetta. Nykyhallituksesta pitäisi löytyä rohkeutta sanoutua irti työryhmän esityksistä ja mikä tärkeintä, puuttua verotuksen porsaanreikiin, estää suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan heikentäminen ja luoda aitoa, pysyvää hyvinvointia.

Eva-Liisa Raekallio on oikeudenmukaisemman talouden puolesta toimivan Attacin aktiivi ja toimittaa sen Hiekanjyvät -jäsenlehteä.

0 Comments

3/26/2020 0 Comments

Eskapismin äärellä

Vaikka pandemiaa oli povattu jo pitkään sen tuleminen yllätti. Karnevaalit tyssäsivät spartalaiseen tunnelmaan eksoottisen eläimen lennettyä globalisaation potkuriin.
Hyvinvoivien länsimaalaisten herkuttelijoiden maailmanmatkailu ja ehtymätön vapaus törmäsi seinään. Ihmiset ohjattiin omiin koteihinsa. Ovi lukkoon ja karanteeniin, eristyksiin, pois omasta hedonistisesta eskapismista.

Kriisi on vienyt mukanaan ihmisen työt, tulot, lomat, lennot, hiihtoladut, saunat, museot, konsertit, lähes kaiken. Tilalla on päivittäisiä kriisitiedotuksia, romahtavia terveydenhuoltojärjestelmiä, kaavioita sekä käyriä missä kuolleet, sairaat ja toipilaat seilaavat prosentteina pitkin eripituisia aikajanoja.

Valtioiden tehtävä on suojella kansalaisiaan. Ryhmäkuristaan tunnetussa Kiinassa lyötiin kokonainen maakunta kiinni nopealla aikataululla. Kukaan ei voinut vielä muutama viikko sitten uskoa että näin kävisi myös vapaalle Suomelle. Tehokkuus, jolla Sanna Marinin nuori hallitus on sulkenut Suomen, hämmentää. Eristyksille on hyvä syy ja kriisinhallinta toimii.

Kontrolliyhteiskunta on rakennettu ajatukselle että olemme lauma apinoita, jonka mielipuuhaa on arjen aherruksesta pakoilu monin eri tavoin. Emme ole niin fiksuja individualisteja kuin omat oletusarvot antavat ymmärtää. Menemme herkästi valtavirran mukana. Ostamme vessapaperia kun joku muukin näkyy sitä hätäpäissään ostavan. Haluamme viikonloppuna kalustemyymälään, lenkkipolulle ja ostoskeskuksen avajaisiin, koska se on meidän opittu tapamme viettää vapaa-aikaa. Teemme työtä, koska muutkin tekevät työtä, saadakseen rahaa, mitä kulutella vapaa-aikanaan. Harva meistä osaa todella esittää uusia ideoita tai ajatuksia vapaa-ajan käytöstä tai oppia etätyöläiseksi viikossa. Lajina meitä pidetään kuitenkin uuteen sopeutumisen mestareina.

Eskapismi on pakoa todellisuudesta tai tilanteesta, jota on vaikea tunnistaa. Se luo muotoja tilanteessa, joka meille ei ole entuudestaan tuttu. Me haluamme kieltää maailmanlaajuisen kriisin, paeta ulos aurinkoon, ostoskeskuksiimme, baareihimme viinilasiemme ääreen. Me emme halua ymmärtää juuri nyt muuta kuin kausi-influenssaa, johon “riskiryhmäläiset” kuolevat muutenkin joka vuosi. Olemme lähtökohtaisesti ongelmia vältteleviä eskapisteja, ja jonkun muun on päätettävä puolestamme mitä ongelmatilanteissa tehdään. Päätökset eivät ole kenellekään helppoja. Luuletteko, että yksikään valtio haluaa tosissaan 40-60 % työttömyyttä yhdessä yössä?

Tuntuu vaikealta luottaa yhteiskuntaan, joka juuri istutti älypuhelimet käsiimme ja seuraa nyt meitä tekoälyllään kuin hai laivaa. Epäilyksiä herättää myös talouden elvytyssunnitelmat: Valuvatko valtioiden viimeisetkin valuutat muhkeina yritystukina kansainvälisten korporaatioiden taskuun?

Solidaarisuutta mitataan myrskyn silmässä, jossa yritykset anovat almuja köyhien ja asunnottomien rinnalla. Vähiten taitavat menettää nyt ne jotka eivät koskaan mitään omistaneetkaan: ei asuntolainaa, ei maksuvaikeuksia. Taloudellinen tilanne ei valmiiksi työttömällä juuri hievahda. Sankaruus manifestoituu altruistisimmissa ammateissa: hoivatyössä ja puhtaanapidossa. Apua huudetaan pienipalkkaisista tutkijoista.

Taiteilijoilta, eskapismin ammattilaisilta, penätään ketteriä ratkaisuja ankeutettujen yleisöjen viihdyttämiseksi. “Yhteiskunnallisesti tärkeiden tehtävien” määritelmä tuntuu yhä oudommalta ajatukselta. Kovapintaisimmat kapitalistit vaativat jopa ihmishenkien uhrauksia talouden alttarilla. Mikä tässä kaiken keskellä nyt olikaan tärkeintä?

Monille luoville ihmisille eskapismi on työkalu ja inspiraation lähde. Oman luovan prosessin tutkimiseen ja itsensä kehittämiseen on nyt mitä mainioin mahdollisuus. Ikuisesti tämäkään pandemia kun ei tule jatkumaan. Nyt kannattaa hyödyntää aikaa. On aika löytää itsestään eskapistinen luova flow-tila jossa ajatukset voivat lentää kevätsiivouksen tai valokuva-arkistojen järjestelyn lomassa.

Internetin vertaisoppimisen kanavat kertovat siitä miten solmitaan kengännauhat kahdellakymmenellä eri tavalla, kuinka 3D grafiikkaa tehdään ja lisäksi pääset mm. aikamatkalle Annan ja Eevan iltajumppaan. Ja kappas, pääsiäisaskarteluun on nyt kerrankin lasten kanssa aikaa. Nykyteinit ovat internetissä luuhaamisen ammattilaisia. Kannattaa konsultoida heitä oman tylsistymisen aallon harjalla.

Eristäminen jo pelkkänä sanana kuulostaa sairaalloiselta. Ongelmana on kuitenkin kulutusjuhlakeitoksen tuloksena syntynyt nopeasti leviävä ja muuntuva, ilmeisen sitkeä virus. Jostain syystä apinalaumana meillä on taipumus mennä äärimmäisyyksiin. Kysymys on ihmiskunnan ahneudesta ja kyltymättömyydestä, joka on koitunut lähes kaikkien korkeakulttuurien kohtaloksi. Vapautta ja terveyttä ei huomaa ennen kuin ne menetetään. Kukaan ei vielä tiedä menetysten lopullista hintaa. Maksetaanko se euroilla vaiko ihmishengillä?

Uskonto on eskapismia sekin. Paavi peruutti pääsiäisen. Jos kansa ei usko poliisia, uskokoon vaikka sitten jumalan edustajaa. Valtion ja uskonnon liittoa ei siis nyt heti kannata purkaa. Lopputuloksena kansalaiset pysyvät kodeissaan, kun yhteisön hengestä on kysymys. Eikö ole sama miten hoito tepsii, jos se tepsii?

Lisäksi meillä on tiede, se varteenotettavampi uskonto, jonka pitäisi nyt tehdä pikaisia ihmeitä. Tutkijat ja intellektuellit ovat varoittaneet ilmastonmuutoksesta, fataalista luonnon tasapainon horjumisesta ja pandemiasta jo kymmeniä vuosia. Tiedeyhteisö on vuosikausia esitelty meille huonopalkkaisina nörtteinä, jotka jaarittelevat kovin ikävistä tosi asioista. Kapitalismi paketoi meille “kivempia” asioita, halvemmalla ja enemmän. Eskapismi on halua käsitellä helpompia tunteita. Nyt olemme kuin keskellä suurta sosiaalista tutkimushanketta, jonka luonto viimeisillä varoillaan käynnisti.

Kävin tällä viikolla pitkittyneen “kausiflunssan” ja öisten hengitysoireiden takia Malmin terveyskeskuksessa nielunviljelyssä. Tiedustelin laborationhoitajalta mahdanko altistua koronalle kun olen tällä nimenomaisella vastaanotolla. Kuulemma en altistuisi sen enempää kuin ulkona liikkuessani ilman hengityssuojaa.

Kotimatkalla mietin aurinkoisia lenkki- ja ulkoilupolkuja joissa kapinoivat boomerit ja oman elämänsä hyvinvoinnin suorittajat päättäväisinä tarpovat. Miten vaikea vapauden merkitystä ja suhteellisuutta onkaan ymmärtää. Eristäminen herättää meissä kapinoinnin ja eskapismin halua. Se pitäisi osata nyt kanavoida oikein.

Hyvät hedonistiset kanssa eskapistit, positiivisin ajatus on nyt meditaatioretriitti kotiluolassa! Eristäytyminen on tänään suurinta yhteisöllisyyttä!

Suvi Suvereeni
kirjoittaja on eskapismin ammattilainen ja kuvataiteen maisteri

0 Comments

YOUR CART

Ajatuksia koronan aikaan blogi.

Culture as a Catalyst; Strange Attractors, Canned futures and Post-Pandemic Scenarios by Amos Taylor

Koronapandemian käyttäminen hyvinvointivaltion rapauttamiseen hyvässä vauhdissa

Eskapismin äärellä

Archives

Categories